Ikävä on tullut jäädäkseen

Minkä tahansa raskaudenaikaisen menetyksen kokenut on saattanut kuulla lempeästi eteenpän kannustavia lauseita, kuten ‘Eikö olisi jo aika mennä eteenpäin’. Itse olen kuullut kommentin, että pitäisikö lipaston päälle tehdä jo tilaa muillekin tavaroille, kun olin pitänyt jo useiden kuukausien ajan erilaisia valokuvia, valokuva-albumia, taulua, kynttiöltä, kiviä, sulkia ja muita pieniä muistoesineitä esillä, jotka olivat ainoita muistoja, joita olin ehtinyt raskauteni aikana saada.

Kommenttien sanojat eivät yleensä tietoisesti loukkaa. He aidosti elävät siinä uskossa, että menetykset ovat asioita, joita ei kannata jäädä pohtimaan vaan on toipumisen kannalta oleellista jatkaa elämää ja pyrkiä laittamaan menetys taka-alalle. Ei välttämättä kokonaan unohtaa, mutta ei ainakaan aktiivisesti pyrkiä muistelemaan ja jäädä menetykseen kiinni.

Kiintymyssuhteen vaaliminen tunnistetaan jo tänä päivänä

Nykyään tiedetään jo hyvin, että kun menetetään jotain itselle arvokasta ja tärkeää, on suru ja kaipaus luonnollinen reaktio. Suhteen ylläpitäminen kuoleman jälkeen on luonnollista ja tärkeääkin. Ei puolisonsa menettänyttä kannusteta parin viikon tai kuukauden päästä lähtemään etsimään uutta sulhas tai morsian ehdokasta. Miksi lapsen menettäneellä pitäisi olla kiire jatkaa elämää? 

Suru on asia, joka suuren menetyksen myötä kulkee mukana loppuelämän ajan. Lasta ei tarvitse pyrkiä unohtamaan, vaan on tärkeää löytää keinot vaalia kiintymyssuhdetta. jatkaa sitä yhteyttä, joka jäi liian lyhyeksi.

Tämä ei ole aina helppoa. Alkuraskauden menetyksissä yhtään konkreettista muistoa lapsesta ei välttämättä ole ehtinyt kertyä positiivisen raskaustestin lisäksi. Mahdollinen pahoinvointi tai arat rinnat voivat olla ainoita asioita, josta edes tiesi epäillä olleensa raskaana. Silti mielessä on voinut ehtiä siirtyä jo vuosia elämässä eteenpäin – aikaan, jossa lapsi tai lapset ovat merkittävässä roolissa. Ulkopuolisen silmissä menetys voi olla mitätön ja romuttuneita haaveita ei kyetä näkemään ja tunnistamaan.

Loppuraskauden menetyksissä keho on ehtinyt kokea jo suuria muutoksia ja muistoina on ultraäänikuvia ja ehkä lapsen jalanjäljet tai hiuskiekura. Silti muistoja on aivan liian vähän. Ei kuvia ensimmäisistä hymyistä eikä yhteisistä leikeistä.

Jokainen voi löytää omat tavat pitää lapsen muistoa yllä

Kaipais on loppuelämän seuralainen. Sitä ei tarvitse pyrkiä poistamaan. Kun ikävä iskee, sille kannattaa antaa tilaa. Jenni Vartiainen sanoittaa kauniisti sitä, miten surua ei kannata käännyttää pois, kun ikävä iskee. Vaikka kivun kohtaaminen voi tuntua vaikealta, kannattaa se kuitenkin tehdä.

Kauniista lyriikoista huolimatta itkeminen ei ole kaikille luonnollinen tapa purkaa ikävää. Vaikka kyyneleitä ei tulisi, se ei tarkoita sitä, etteikö lapsi olisi merkityksellinen tai ikävä järisyttävää. Jokaisen suru ilmenee eri tavalla ja jokainen käsittelee surua omalla tavalla.

Menetyksen sirpaleista elämään -tukipolussa me autamme löytämään sinulle ominaiset tavat surra ja kantaa lapsesi muistoa mukana. Mikä toimii yhdellä, ei toimi välttämättä toisella. Vaikka ympäristö mitätöisi menetyksen kokemustasi, me tunnistamme, että kyseessä on suuri suru ja oikea menetys.

Raskaudenaikainen menetys on menetys, joka säilyy muistoissa loppuelämän ajan. Kuitenkin kuukausien ja vuosien kuluessa ja menetystä käsitellessä se muuttaa muotoaan ja sen kanssa on helpompi hengittää. Sopivat tavat ylläpitää muistoa auttavat kantamaan kaipausta kauniisti. Tulvaisuudessa suru tulee vain ajoittain vieraaksi. Vaikka menetys tekee kipeää – elämä jatkuu. Kaipaus kuitenkin säilyy aina.