Isän rooli on tulossa näkyvämmäksi myös menetyksissä

Isänpäiväviikko tarjoaa ajan pysähtyä isän kokemukseen myös raskaudenaikaisen menetyksen tapahtuessa. Pitkään isien kokemusta ei ole huomioitu tai edes ajateltu mitä isät kokevat. Tätä näkökulmaa tekee ymmärrettäväksi se, että valitettavasti edelleen usein menetyksiä hoidetaan somaattisena ongelmana, joka on globaalilla tasolla suoraan sanottuna häpeällistä. Menetyksen psyykkisiä, henkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia ei nähdä ollenkaan ja menetyksen kokeneet vanhemmat jätetään selviytymään elämästä menetyksen jälkeen liian yksin. Tähän tarvitaan muutosta, olisi tarvittu jo kauan aikaa sitten.

Olin Suomen perinataalimielenterveys ry:n koulutuksessa, jossa yhtenä luennoitsija oli väitöskirjatutkija Sonja Veistola. Hän tutkii miehissä tapahtuvia muutokset isäksi tullessa. Hän toisti usein lausetta ”Miehissä on biologinen valmius vanhemmuuteen, valmiina aktivoitumaan ympäristön myötävaikutuksesta.” Mutta näitä muutoksia isässä tapahtuu jo raskauden aikana. Kun se prosessi rikkoutuu brutaalilla tavalla ja lapsi menetetään, ei voida leikkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vanhemmuuden kasvuprosessia ei saa tekemättömäksi, sen vaikutukset ihmiseen ovat jo alkaneet ja tätä yksinkertaisesti pitää kunnioittaa.

Kiitos suomalaisille kirjalija isille

Luin kolmen isän kirjoittamat kirjat, joita tarkastelin erityisesti oman ammatillisuuden silmin ja keskittyen tarkastelemaan mitä huomasin raskausaikana tapahtuvista muutoksista näissä kirjalijoissa. Luin Lari Launosen kirjan ”Poikani, elä vielä ensi talvi”, joka kertoo raskauden sujuneen ongelmitta, mutta lapsen synnyttyä selvisi heidän poikansa on vakavasti sairas. Larin poika kuoli 3,5 vuotiaana. Toinen kirja, jonka luin oli Juuso Juutisen kirja ”Jos me tästä selvitään”, jossa heidän vauvansa sairastui vakavasti ja taisteli elämästä ja kuolemasta. Juuson poika selvisi sairaudesta. Kolmas kirja oli Juha Itkosen ’Ihmettä kaikki’, jossa käydään läpi heidän lapsensa kuolema keskiraskauden aikana, sekä sen jälkeistä raskausaikaa, jossa keskosena syntyneet kaksoset selvisivät.

Kaikissa kirjoissa ulvoin ja elin mukana. Isät kuvaavat moninäkökulmaisesti omaa prosessiaan positiivisen raskaustestin jälkeen. Lari kuvaa kuinka kertoi miesporukalle saunanlauteilla, että hänestä tulee isä ja kuinka kaikkien onnitellessa, hän koki nyt kuuluvansa siihen ’isien joukkoon’. Juuso kuvaa kuinka hän positiivisen raskaustestin jälkeen lähti etsimään opuksia vanhemmuudesta ja isyydestä, haluten tietoisesti alkaa heti valmistautumaan isäksi kasvamiseen ja tulemiseen. Juha kuvaa raskauden uutisen ilon muuttumisesta ihmistä ja parisuhdetta jäytävään tilanteeseen, kun lapsivedet yhtäkkiä menevät ja Itkoset joutuvat tekemään päätöksen raskauden keskeyttämisestä, joka kuitenkin kirjattiin papereihin keskenmenona. Itkonen kuvaa sen jälkeistä uudelleen raskautumista ja kuinka uusi raskaus ei enää tunnu samanlailla puhtaalta ilolta, kun taustalla on raskaudenaikainen menetys.

Isät siis ovat alkaneet kertoa kokemuksistaan ja isyyteen kasvamisesta myös suomalaisessa kirjallisuudessa ja tätä tarvitaan lisää. Tätä puhetta ja kirjallisuutta tarvitaan lisää, kun puhutaan raskaudenaikaisista menetyksistä isien näkökulmasta. Meidän pitää olla yhteiskuntana valmiita tunnistamaan isien kokemus ja menetys niin, ettei se jää äidin menetyksen kokemuksen jalkoihin.

Lastemme isät pistivät meidät näkemään eri näkökulmien kautta

Olin seksuaaliterapiakoulutuksessa, kun menetimme esikoisemme. Tiedostin, että lapseni isä tarvitsee tilaa kokemukselleen ja surulleen, mutta en minä sitä pystynyt antamaan, vaikka halusin ja yritin. Itseasiassa tarvitsin jatkuvasti mieheltäni valtavaa tukea, jonka tarve oli pidempi, kuin osasimme kumpikaan kuvitellakaan.

Kun aloin suunnittelemaan Lumanelaa ja sen funktiota silkasta vihasta siitä, kuinka yksin ja traumatisoituneeksi jäin menetyksen riittämättömän tunnistamisen ja avun vuoksi, kysyin mieheltäni olisitko käyttänyt esimerkiksi 150 euroa ostaaksesi meille tämän tukipolun? Hänen vastauksensa oli ”olisin maksanut vaikka 1500 euroa, että joku olisi oikeasti auttanut sua, koska sä olit niin paskana”.

Miehillä on usein halu ratkaista ongelmia, mutta aiheen äänikoikeudettomuuden ja tabun vuoksi tietoa on vaikea saada yksityiskohtaisesti tavalla, jonka voisi viedä arkeen itseä ja kumppania auttamaan.

Jos joku olisi tehnyt sen mitä nyt olemme tehneet ja mieheni olisi sen hankkinut meille, sen lisäksi, että minä olisin hyötynyt siitä valtavasti, olisi myös hän hyötynyt siitä. Hän olisi hyötynyt tiedosta ja sen pohjalle rakentuvasta ymmärryksestä ja psyykkisen turvan lisääntymisestä avuttomuuden vähentyessä. Hän olisi hyötynyt myös siitä, että minä olisin saanut apua ja hänen taakkansa sitä kautta olisi helpottanut ja hän olisi saanut tilaa omalle kokemukselleen ja surulleen. Kaiken tämän lisäksi ajattelen, että hän olisi hyötynyt siitä, että minä hänen puolisonaan olisin voinut paremmin. Kun minä olisin voinut paremmin, olisi myös hän voinut paremmin, koska olisin jaksanut taas tehdä meidän ’rakkaus-aamupalaa’, olisin jaksanut pitää itsestäni parempaa huolta ja siten jaksanut myös huomioida häntä enemmän.

Me selvisimme yhdessä ja samaan hiileen puhaltaen, edelleen, mutta olisimme selvinneet turvallisemmin ja vähemmällä lisätuskalla, jos olisimme saaneet tietoa, keinoja ja apua.

Toivomme, että voisimme auttaa teitä pariskuntana voimaan paremmin- Tutustu tukipolkuihimme tästä.