‘’Mitään ei ole tehtävissä’’, paitsi olikin – sekä tietenkin politiikkaa

Tämän blogin luettuasi olet päässyt kurkistamaan Niinistöjen vaikeisiin kokemuksiin, joiden läpi heidän oli kuljettava. Tietenkin puhumme myös politiikasta, arvoista ja palvelujärjestelmästä, jossa on paljon epäreiluutta ja epätasa-arvoa. Asioita, joista Ville on puhunut jo vuosia.

Päätös olla avoin ja lakata jäämästä piiloon keskellä suurinta kipua

Matka vanhemmiksi oli Niinistöjen perheelle pitkä, kipeä ja oikeasti hiuskarvan varassa. Kuusi keskenmenoa takana. Kokemuksiin mahtui empaattisia ja kannattelevia kohtaamisia sekä ihan järkyttäviä tilanteita, kohtaamisia ja ohittamisia. Seitsemäs raskaus oli menossa ja verenvuoto jälleen alkanut. Julkisella puolella kerrottu viesti oli, ettei mitään ole tehtävissä. Yksityisellä puolella viesti olikin erilainen. Eero Varila otti itse yhteyttä Niinistöihin lehtiartikkelin luettuaan ja kertoi, että paljonkin saattaa olla tehtävissä. Varilan yhteydenotto tuli pelastukseksi uhkaavaan tilanteeseen ja Varilan hoidon aikana raskaus jatkuikin. Poika syntyi 2,5 kk etuajassa ja nyt Kasper-poika on reipas päiväkotilainen. Tilanteessa on vihdoin onnellinen loppu, mutta on tärkeä tiedostaa, että menetysten vaikutukset eivät lopu vaikka vaikea tilanne on päättynyt. Vaikutukset jatkuvat ja vaativat meiltä nykyhetkessä ja tulevaisuudessa myös säätelyä ja tekoja.

Itse herkistyin itkemään Niinistöjä kuunnellessa. Jos Varila ei olisi laittanut viestiä juuri tällä hetkellä ja hoitanut Niinistöjä, olisiko heidän unelmansa yhteisestä lapsesta jäänyt jälleen tapahtumatta. Kuvitelma on henkeäsalpaava. Itse lapsettomuutta läpikäydessä, esikoisen haudattua ja sitten jälleen lapsettomuuden jälkeen elävän lapsen saatuani, ovat nämä monet tunteet minulle varsin tuttuja. Ne todella salpaavat hengitystä ja elämää.

Menetysten vaikutukset työelämään

Niinistöt kertovat avoimesti menetyksensä suhteesta ja vaikutuksista työelämään eri näkökulmilta. Naisen ja miehen asema yhteiskunnassa ei ole tasa-arvoinen ja sen me toki jo tiesimmekin, mutta jälleen se tulee näkyväksi.

Hennariikka kertoo, kuinka heidän kohdallaan keskenmenon hoito ei ollut parissa päivässä ohi, vaan oli kuukausien homma. Voimme jokainen kuvitella millaista on tehdä työtehtäviä samalla, kun tietää oman unelman lapsesta valuvan verenä ulos. Millaista on katsoa vierestä kollegojen raskauden etenemisiä ja mahan kasvamista samalla, kun itse edelleen tai jälleen vuotaa verta.

Raskaudesta kertominen työpaikalla voi vaikuttaa uraan ja työpaikan pysyvyyteen. Raskaussyrjintää tapahtuu ja se on todellista. Siksi moni jättää raskaudesta kertomatta. Silloin ei voi myöskään saada tukea menetyksen sattuessa. Jos kertoo menetyksestä, paljastaa samalla toiveen perheenlisäyksestä.

Palvelu- ja koulutusjärjestelmää sekä politiikkaa

Menetyksen kokeneet eivät kuulu minnekään, kenenkään velvollisuus ei ole hoitaa menetysten psykososiaalista taakkaa. Hyvinvointialueet tekevät säästötilanteessa sen, mikä on välttämätöntä ja minkä laki vaatii. Laissa ei ole puhettakaan psykososiaalisesta tuesta jokaisen menetyksen kokeneen puolesta. Näin tätä ei siis voi myöskään vaatia hyvinvointialueilta.

Käypähoitosuositukset ovat yksi väylä, jotka vaikuttavat hoidon rakentumiseen. Sellainen on keskenmenoille vihdoin tulossa, joka kyllä kertoo aiheen tunnistamisesta ja siihen heräämisestä. Se on hyvä. Mutta kauanko menee, että siitä hyötyvät menetyksen kokeneet itse? Minkälaista parannusta on luvassa? Vain tulevaisuus sen kertoo. Ongelmallista tällä hetkellä on, että asuinpaikka ja -kunta vaikuttavat hoidon ja tuen mahdollisuuksiin. Pystytäänkö Suomessa tarjoamaan tasa-arvoinen ja tasavertainen psykososiaalinen tuki asuinpaikasta riippumatta?

Hyvinvointialueiden tarjoamaan palveluun vaikuttaa tietoisuus ja koulutus. Monissa sote-alan koulutuksissa ei välttämättä puhuta sanaakaan menetyksen aiheesta. Voiko silloin vaatia tietämystä ja osaamista aiheesta ja tukikeinoista? Olemme itsekin kuulleet useilta menetyksen kokeneilta kuinka sote-alan ammattilaiset ovat keskittyneet aiheisiin, jotka kokeneelle eivät olleet omassa hädässään tarpeellisimpia. Silloin kokenut jääkin kokemuksensa kanssa vailla validaatio, eikä tule nähdyksi ja kuulluksi. Esimerkkejä on vaikka hämmennys kuinka nopeasti uusi raskaus on ehkä alkanut tai uutta raskautta toivotaan tai parisuhteeseen keskittymistä tilanteessa, jossa suru, sen vaikutukset ja hätä tarvitsisivat aikaa ja tilaa.

Vaikka menetyksiä tapahtuu ‘vain noin 10 000 vuodessa’ on sen vaikutukset laajemmat, kuin mitä nyt ymmärretään. Työelämässä menetyksen kokeneita on tätä lukua käyttämällä tällä hetkelläkin vajaa miljoona ihmistä. Kun pohditaan uusia raskauksia ja vanhemmuutta menetyksen jälkeen, näkyy kohtaamaton ja tukematon menetys näissä tilanteissa ja lasku hoitamattomuudesta tulee jossain vaiheessa maksuun. 

Menetyksen hoidolla ja psykososiaalisella tuella on vaikutus suoraan syntyvyyteen. Kokeneet jäävät pohtimaan uskaltaako yrittää uudelleen jos sama taas tapahtuu. Trauman tunnistamattomuus ja hoitamattomuus myös vaikuttavat lopulliseen lapsilukuun. Jos meitä kehoitetaan synnytystalkoisiin, tulisi siihen myös yhteiskunnallisella tasolla saada tukea, eikä jättää yksilöitä kantamaan taakkoja yksin.

Hedelmällisyyden uhkat ja suojaamisen tarve

Niinistöjen jo tehdessä lähtöä, Ville sanoo monen tärkeän asian vielä jääneen sanomatta. Emme ehtineet podcastissä puhua hedelmällisyyteen liittyvistä uhkista, jotka vaikuttavat suoraan myös syntyvyyteen.

Esimerkiksi Ftalaateista, joille suomalaiset altistuvat pääasiassa ravinnon kautta, mutta osaksi myös suoraan muovi- ja hygieniatuotteiden kautta. Ville muistuttaa, että esimerkiksi Kiinasta tilatut tuotteet sisältävät herkästi näitä myrkkyjä, ja niitähän tilataan todella runsaasti. Tähän tarvittaisiin säätelyä ja puuttumista, jotta mm. hedelmällisyyden alentumaa voidaan ehkäistä. Esimerkiksi Temusta tilataan aivan valtavia määriä paketteja Suomeen ja niitä kaikkia ei todellakaan ehditä tutkimaan, joten altistumista tapahtuu. Meidän pitäisi pystyä suojaamaan hedelmällisyyttä muun muassa estämällä myrkkyjen pääsyn kehoomme ja jälkeläisiimme. Nämä ovat poliittisia ja arvokysymyksiä.