Seksuaali- ja lyhytterapeutin pohdintoja miehuudesta

Monien vuosien takainen kiinnostukseni miehen hyvinvointiin lähti kirurgiselta vuodeosastolta, jonka yksi erikoisala  oli urologia. Urologiaa ajatellessa kuuluu kuvaan myös seksuaalisuus. Seksuaalineuvojan – ja terapeutin opinnoissa keskityin miehiin ja se avasi silmiäni näkemään miehiä, heidän seksuaalisuuttaan ja identiteettiään.

Pohdin miten tunnistin yksilötasolla muutosta ja vastustusta toksiseen maskuliinisuuteen. Sellaiseen kuvaan, jossa mies on aina jaksava, tunteilematon ja aggressiivinen sonni, jolla pysyy kontrolli, voima ja patriarkan jykevä vasara kädessään. Sonni, joka aina jaksaa, joka on aina valmis ja jolla aina seisoo. Jäin myös miettimään omaa suhdettani tällaiseen kuvaan ja jouduin myös käymään keskustelua itseni kanssa sen suhteen, mitä todella odotoan miehiltä ystävinä ja puolisona.

Häpeäkseni joudun tunnistamaan,  että en ole ollut itsekään täysin vapaa toksisen maskuliinisuuden odotuksista ja se säikähdytti, mutta vei myös hyviin uusiin pohdintoihin. Ajattelen, että jokaisen olisi hyvä pohtia mitä me odotamme toisiltamme ja itseltämme. Onko odotuksemme jotain, mitä itse oikeasti ajattelemme, vai onko ne asioita, joita olemme poimineet yhteiskunnasta, Hollywoodista tai vanhoista saduista, joissa nainen on pelastettava ja odottaa ritarin saapuvan ratsullaan, Bemarilla tai Ferrarilla. 

Seksuaaliterapeutin pohdinnat leviävät omaan parisuhteeseen

Kaikella tällä historiallani katsoin myös omaa miestäni laajasti, kun menetimme keskiraskauden aikana esikoisemme Elisan. Tunnistan sen, että olin itse todella tarvitseva ja aivan tuhannen sirpaleina kykenemättä aluksi muuhun kuin hengittämään. Minä todella tarvitsin omaa ritariani, se minun on pakko myöntää.

Samalla mieleeni tulee, että jos yhteiskunnassamme olisi vuonna 2021 menetykseni aikaan tunnistettu kuinka traumaattinen ja potentiaalisesti traumatisoiva tapahtuma raskauden aikana lapsensa menettäminen on, tai jos hoitopolut olisivat olleet kunnossa ja resursoitu riittävän massiivisesti, olisinko tullut kannatelluksi paremmin terveydenhuollon kautta, jolloin mieheni ei olisi joutunut kantamaan kaikkia sirpaleita minussa. Tunnistan olevani syvissä tunteissa ja pohdinnoissa tämän aiheen äärellä jälleen tässä hetkessä.

Jos mieheni joutui kannattelemaan suurinta osaa sirpaleistani, kuinka hänellä olisi ollut tilaa omalle surulleen ja sirpaleilleen? Tunnistin itse, että vein suruni kanssa paljon tilaa ja pyysin miestäni kertomaan hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Kognitiivisesti siis yritin tietoisesti antaa hänelle tilaa, mutta emotionaalisesti en varmastikaan pystynyt siihen.

Toisaalta mieheni oli itse varmastikin taistele ja pakene -tilassa tilanteen ja minun kannattelun vuoksi. Hän oli ritari, joka taisteli lapsen kuolemaan liittyvän kriisin ja trauman reaktioiden oireita vastaan. Hän oli mies, joka tikarillaan oli taistelemassa, joten voiko silloin pysähtyä omien todellisten emootioiden ja tarpeiden äärelle? Jos ritari kesken taistelun lähtisi omia emootioitaan tutkimaan a) hermosto ei antaisi siihen mahdollisuutta, sillä taistele ja pakene -reaktio toimii selkärangasta käsin ja on valmistanut koko kehon taistoon, jolloin tunteilu ei ole mahdollista, ja b) pystyisikö hän kaatamaan omaa tuskaansa minun eteeni, kun hengittäminen on kovin suoritus, johon päivän aikana kykenin?

On pakko todeta, että miehen roolitus ja osa ei ole helppoa tai herkkua

Aiheesta tarvitaan puhetta ja avoimia esimerkkejä, jotka virittävät keskustelua niin yhteiskunnallisella tasolla kuin myös parisuhteen sisällä. Jos ei ole olemassa tuttua mallia, on aivan uuden äärellä ja silloin on vaikeaa rakentaa tukevaa polkua läpi tuskan yksin ja yhdessä. Tieto tuo turvaa ja lääkitsee avuttomuutta. Malliesimerkit tekevät aiheesta tutumman ja silloin on helpompi luoda sitä omaa itselleen sopivaa polkua.

Olin melkein 1,5 vuoden yrittämisen jälkeen uudelleen raskaana ja odotin poikaamme, jonka saimme syliin elävänä. Me olimme mieheni kanssa saunassa, kun raskaus oli viikolla 20. Mieheni pohti minkä kokoinen poikamme olisi nyt. Vastasin, että Elisahan oli viikolla 17 noin tämän kokoinen ja piirsin äärirajoja käteeni. Mieheni sanoi, ettei viitsitä nyt puhua siitä, kun se on niin surullista ja keskitytään tähän raskauteen ja tähän poikaan nyt. Minulle se sopi, mutta tunsin painetta rinnassani ja jäin pohtimaan hänen kommenttiaan.

Oma ajatukseni oli, että minä olen selkeästi käsitellyt menetystä enemmän. Olin ollut sen äärellä, tuntenut, itkenyt ja puhunut. Olin istunut neuvolapsykologin tuolilla puhumassa siitä, mitä jos tämäkin lapsi kuolee. Kohtasin kuolemaa ja sitä, mitä se minulle merkitsee. Olin aktiivisesti luonut ja vaalinut suhdettani Elisaan, kuolleeseen lapseeni. Hän ja menetykseen liittyvät tapahtumat olivat saaneet integroitua osaksi elämäntarinaani.

Näkyykö tarvitsevuuteni mieheni kokemuksessa?

Pohdin, että tässäkö se meidän ero näkyy miehenä ja naisena, isänä ja äitinä. Minä olin puhunut aiheesta ja Elisasta, olin puhunut tunteista ja tuntenut niitä, opiskellut aiheesta ja rakentanut siitä yritysideaa päässäni auttaakseni muita. Koska olin tehnyt tämän kaiken, oli Elisa ja hänen äitiys minussa tukeva osa elämäntarinaani. Mutta mieheni oli paljon tuoreimmissä askelissa tässä prosessissa.

Elisa on tärkeä lapsi miehelleni, mutta raskausaikana Elisasta puhuminen toi liian paljon tunteita ja pelkoja. Poikamme syntymän jälkeen Elisa on taas rauhassa ja omassa paikassaan meidän elämässämme. Miehelleni on tärkeää itse aina kertoa, että hän on kahden lapsen isä. Poikamme ei ole esikoisemme.

Koen itseni onnekkaaksi siinä, kuinka Elisa on edelleen olemassa miehelleni ja mukana puheissa perheessämme. Elisan neljäntenä vuosipäivänä menimme suoraan päiväkodista poikamme kanssa hautausmaalle. Olin itse puhunut pojallemme vain enkeli-Elisan muistotaulusta, joka on olohuoneemme seinällä. Mutta mieheni kertoi nyt pojallemme, että hänellä on enkeli isosisko, joka on hautausmaalla. Pari viikkoa vajaa 2-vuotias poikamme kovasti etsi hautausmaan taivaalta, missä enkelisisko on. Hautausmaalla oli paljon enkeliesineitä ja oli helppo sanoa, että tässä on enkeli.

Uskallan ehkä sanoa, että meistä kahdesta varmasti minä olen käsitellyt menetyksen kokeneena äitinä kokemusta syvemmin kuin mieheni. Molemmat on kuitenkin tehnyt sitä omilla tahoillaan ja tavoillaan. Mutta mikä tärkeintä parisuhteellemme, niin olemme rakentaneet yhteisen tavan surra ja muistella Elisaa.

Haluan lopettaa sanomalla isille, kuinka tärkeitä he ovat, ja kuinka kunnioitamme jokaisen menetyksen kokeneen isän kokemusta ja tarinaa. Olisi kunnia saada niitä kuulla. 

-Heidi